Bert Brecht, I was never supposed to turn to Germanology...

He's an exceptionally soft target, so let me pour all blame on him now: out of all exotic library shelves, I have recently spent too much time between the Germanology ones, searching for more and more studies on the distanciation/alienation/estrangement effect and the guy himself, Bertolt, Bertolt Brecht.

The motivation is half professional, it is a task I have been given by others, but Bert has been on my mind for a few years without anyone pushing me into that direction. And I am not alone in my enterprise. Brechtology is the accepted form of Marxism in Western academia today: everyone seems to be doing it, or at least "big boys" of critical theory like Terry Eagleton and Fredric Jameson. The Brecht pajazzo has been emptied so many times that I wonder if we the younger generation ever find a new angle to study his works from.

I've been trying to find evidence for postcolonial re-interpretations of Brecht. Amitava Kumar, a US-Indian literary theorist, was the first writer who suggested to me in Passport Photos (2000) that such a combination was possible. Indians have all these decades been huge Brecht fans, there he seems to be a bigger household name than here. And also in South Africa, as Loren Kruger demonstrates in Post-Imperial Brecht (2004) , epic theatre has become a channel to contest different interpretations of apartheid history. We can find Brecht centres at universities in Uruguay and South Korea, and the latest news is that an adaptation of Mother Courage and Her Children was played in Tehran at the Fajr Theatre Festival last winter.

It should be more interesting to discuss Brecht, or rather issues around Brecht inspired by his texts, with people who put him at work in less obvious global contexts, than with established literary scholars from Euroamerica. Then the dialogue would no longer reek of musty Germanology shelves, but it would transcend language and cultural boundaries. After all, how many of his plays take place in Germany?

PS: Chumbawamba has a track called "(Words flew) All Around the World", which is based on Brecht's war-time Radio poem. They were just playing it in Augsburg on the annual Brecht festival as guests of honour. In the realm of indie music, Chumbawamba is the most Brechtian band I can think of: all their songs seem to embody the spirit of epic theatre. They are bothering interventions in the stream of everyday life, chants that disturb and haunt you.

Monikulttuurinen romaani?

Satuin juoksemaan Kirjatorilla pahki Jukka Behmin tuoretta romaania Dr. Mumbai (Tammi, 2007). Se tarttui mukaani, koska olin aiemmin keväällä innostunut Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämästä psykiatrin roolista Kymenlaakson laulussa ja ajattelin, että romaani tarjoaisi monikulttuurisen vastineen
tälle varsin onnistuneelle psykokulttuurin kritiikille.

Jukka Behm on voittanut Vuosi Suomessa- kirjoituskilpailun viime vuonna tällä teoksella, se julkaistaan käännettynä kaikissa Pohjoismaissa lähiaikoina. Vastaavasti kaikki muiden Pohjoismaiden voittajat suomennetaan. Hieno menestys kansainvälisillä markkinoilla ja ainutlaatuinen mahdollisuus, johon ei suurin osa monesti julkaisseistakaan yllä.

Romaani ei kerro tavallisen rivikansalaisen vuodesta, vaan yhden poikkeuksellisen yksilön hyperaktiivisesta joulukuisesta päivästä Helsingissä. Päähenkilö on intialainen lastenpsykiatri Satish Rao, Mumbain, Dubain ja Lontoon kautta rakkauden perässä Suomeen eksynyt itsevarma ammattisekoilija, TV:stä tuttu kasvo, joka on onnistunut lanseeraamaan maahan uuden sloganin: "anna meille uudet vanhemmat".

Dr. Mumbai on nykykulttuurin satiiri, johon on tietoisesti valittu maahanmuuttajapäähenkilö kommentoimaan yhteiskunnan sairauksia etuoikeutetun ulkopuolisen näkökulmasta. Monella tapaa kirja on dogmaattinen, sormella osoittava, rasittavan selkokielinen. En ole vaikuttunut Behmin näkemyksistä lasten pahoinvoinnista - en ole koskaan tavannut hänen kuvaamiaan äiti-tytär-kaveruksia, Jennaa ja Jonnaa ja Janinaa, joille shoppailu on ainoa uskonto ja mallimamman talliin pääseminen elämän täyttymys. Mitä turvallinen vanhemmuus merkitseekään, siihen Behm ei anna muuta avainta kuin kuluneen ajatuksen sylistä. Dr. Mumbaista tulee romaanissa "sylitohtori", jota kaikki maan lapsensa huostaanottoon menettäneet vanhemmat rakastavat vihata.

Pidän romaanissa Behmin tavasta rikkoa Intiaan liittyviä stereotypioita, kuluneita kulttuurin kuvastoja, joissa Bharat on henkisyyden temppeli ja moraali korkeampaa kuin missään muualla. Dr. Satish Rao tulee sangen materialistisesta perheestä, jossa ulkokuori merkitsee enemmän kuin kenenkään onnellisuus. Päähenkilö joutuu peittämään äidiltään ja sukulaisiltaan oman elämänsä tosiasiat - hän asuu avoliitossa suomalaisen yksinhuoltajan kanssa ja perheenlisäys on tulossa hetkellä millä hyvänsä. Samalla hänen äitinsä matkustaa Suomeen kertomaan pojalleen, että hänen isänsä on vaihtanut nuorempaan. Äiti nauttii vapaudestaan Pohjolassa Karjala-tölkki kädessään, silti poika ei voi kertoa äidille, mitä hänelle todella kuuluu.

En tiedä, kuinka paljon Behm on tehnyt "kenttätöitä" Suomessa asuvien ekspatriaatti-intialaisten kanssa, mutta kulttuurien kohtaamisten tasolla romaani onnistuu mielestäni paremmin kuin psykopuheen dekonstruoinnissa. Ainakaan hän ei syyllisty "etnografiseen romanssiin", vaan näyttää eliittiin kuuluvat intialaiset lihassa ja veressä kaikkine ristiriitaisuuksineen ja vajavaisuuksineen. He vaikuttavat aivan samanlaisilta sählääjiltä kuin ketkä tahansa muut ryhmät. Kirjailija ei ainakaan "kunnioita" kulttuuria liiallisuuksiin asti.

Vaikka romaani on juoneltaan sekava kaoottisuuteen asti - intialaiset romaanit harvoin onnistuvat saamaan aikaan saman vaikutelman - löydän Dr. Mumbain henkilöhahmosta paljon tuttua, paljon lainattua ja vähän myös sinistä. Hän on virran vietävänä tiettyyn pisteeseen asti, mutta hän myös osoittaa kaoottisen päivänsä aikana olevan jokseenkin kehityskelpoinen. Hän todennäköisesti tulee vielä ulos kaapistaan ja kertoo vanhemmilleen olevan yhdessä vääräuskoisen taikinasäärisen naisen kanssa. Hän on selvä maahanmuuttaja-"hyvis", ihminen, joka vaikeuksien kautta kasvaa ja kehittyy, romaanihenkilö, jonka kanssa myös umpisuomalainen lukija voi helposti samastua.

Romaanista ei ainakaan puutu vauhtia. Sen lukee muutamassa tunnissa henkeään haukkoen. Mitä tästä lopulta jää käteen, sen näyttää mahdollinen toinen lukukerta. Jos en koskaan palaa tähän romaaniin, silloin se on jäänyt taskulämpimän viihteen osastolle.