Tito Colliander, pietarilainen kirjailija

Tito Collianderin Ristisaattoa (1937) tuli vahva tunne, että olen kenties syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Romaani oli voimakas lukukokemus sekä henkisesti että historiallisesti. Olen lukenut Collianderilta aiemmin vain satunnaisia uskonnollisia tekstejä; siksi odotin romaanikirjailija-Collianderilta hurumpaa, mystisempää otetta. Yllätyin, että kielellisesti ja juonen kulun suhteen romaani onkin selkeä. Mystiikka on piilotettu arkeen. Ja päähenkilö-Tomasin arki on traumaattista, väkivaltaista, jopa veristä.

Romaanissa liikutaan vallankumouksen jälkeisessä Petrogradissa (kaupungista tuli Leningrad v. 1924), raja-alueen hylätyissä huviloissa, pikkuporvarillisella ruotsinkielisellä rannikolla, Helsingissä ja Viron Petserin luostarin alueella. Päähenkilö pakenee steriiliä suomalaista sielunmaisemaa alkoholiin ja sivusuhteeseen nuoruuden ystävän Nean kanssa. Pariskuntaa yhdistää pilkka suomalaisen yhteiskunnan älyttömyyksiä, kaikkien riskien minimointia, varmuuslukkoja kohtaan. He pystyvät kohtaamaan toisensa vain viinapullon äärellä, kun venäläiset kirkonkellot soittavat: "rommia! rommia! konjakkiakonjakkiakonjakkia - rommia! rommia!" (214)

Nea on romaanin todellinen avainhenkilö, henkinen saattaja kohti uutta tietoisuutta. Taiteilija, joka elättää itseään käymällä päivätöissä Arabian tehtailla posliinimaalarina. Kaikista maailman osoitteista nainen asuu Intiankadulla. Tomasin matkat Intiankadulle ovat kuin alkuperäisen traumaattisen rajanylityksen toistoa, harhaisia matkoja tuonpuoleiseen. Toisaalta Nea on ihmisenä totta, moderni itsenäinen nainen, joka ei haikaile naimisissa olevan rakastajansa perään. Nea lopettaa lihallisen suhteen Tomasin kanssa, mutta jatkaa miehen tapaamista kaupungin baareissa. Nainen ja mies ryyppäävät tasavertaisesti sillä aikaa, kun Tomasin vaimo mittaa askeleita porttikongissa sydän syrjällään. Vaimo edustaa romaanissa arkuutta ja porvarillista paikallaanpysymistä, kenties juuri sitä suomalaisuutta, josta eroa tehdään.

Tomas päätyy Viron Petserin luostariin ihmeellisten sattumusten johdattamana aloittaen matkan kohti sovitusta ja anteeksiantoa. Uskon olemus on mysteerio, helpotus siitä, ettei mitään tarvitse selittää:

"Ja sitten hän oli nähnyt hyökyaallon, joka kuohuen ja kohisten syöksyi kohti, mahtavan hyrskyn, joka laajeni ja löi hänen sydämensä rantoja vasten. Se oli hänen ympärillään ja hänessä, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kiitollisena seurata sitä. Ei pohtia, ei ajatella eikä eritellä, ei hakea selityksiä, ei muuta kuin antaa suurten purjeiden kuljettaa itseään, kullanhohtoisten purjeiden, jotka tuulessa pullistuen, täynnä voimaa vastustamattomasti liukuivat eteenpäin pitkin virran väkevintä vuolletta." (s.322)

Ristisaatto on monisyinen romaani, joka vaatii useamman lukukerran. Siitä on äskettäin tehty kuunnelma, jossa Tomasin roolissa on Hannu-Pekka Björkman.

Ilmiönä suomenruotsalaisten historia Pietarin alueella on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. On vaadittu tietynlaista kulttuurista pääomaa heittäytyä venäläisyyteen ja ortodoksiseen kulttuuritraditioon. En tiedä, olivatko suomenkieliset Pietarin-siirtolaiset yhtä kiinnostuneita venäläisestä kulttuurista kuin ruotsinkieliset. Minä luen Collianderia ennen kaikkea pietarilaisena kirjailijana, niin voimakkaasti hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksensa tuntuvat heijastuvan kaikessa, mitä hän aikuisena tuotti.

Kirjallisuutta rajalta

Suuren Venäjä-turneen ympärillä on tullut lueskeltua kaikenlaista.

Palattuani luin yhdeltä istumalta Kari Hotakaisen kirjan Iisakin kirkko (2004). Hotakainen on kuulunut pitkään ns. "suomitunkkakirjailijoihin", joihin tartun vain ollessani isäni luona Jyväskylässä, jossa FinnLit-kokoelma dominoi kirjahyllyä. Kertoo paljon suhteestani Hotakaiseen, etten muista luinko vaiko näin elokuvana Juoksuhaudantien. Joku kirja seksuaalisista ongelmista jäi kesken ensi kättelyssä, se oli puiseva ja uuvuttava. Iisakin kirkko vetäisi mukanaan siksi, että se sijoittui samoille Pietarin turistinakeille, jotka juuri näimme omin silmin. Vanhus-Paavon miltei hallusinogeeniset sekoilut Pietarin kaduilla puhuttelevat minua, erityisesti ne poliittiset: "Putin lupasi suomalaisille, että nyt loppuu ainainen pitsansyönti ja hampurilaisten mässytys, tästä lähtien saatte teollisella sonnalla kiusattuihin makoisaa karjalanpaistia. Sitä kun on pötsi täynnä, ei mieleen tule mitään joutavanpäiväisiä itsenäisyyshaihatteluja." (113)

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni (2006) miellytti minua kovasti aihepiiriltään ja juoneltaan. Se kertoo venäläisten siirtolaisten elämästä Suomessa, erilaisista strategioista asettua aloilleen tai olla asettautumatta. Ja ihmisistä, jotka etsivät henkisyyttä, joille etsintä on poikkeuksellisen tuskaista ja pakonomaista. Mitä ortodoksi usko ja ikonit antavatkaan ihmisille, jotka eivät ole kasvaneet siihen kulttuuriin, jäi yhdeksi pääkysymykseksi kirjan luettua. Valitettavasti Sampakosken kieli on kömpelöä, lauseet joskus harmillisen kökköjä. Hän on Ruotsiin nuorena muuttanut keski-ikäinen esikoiskirjailija, joka ei ole välttämättä ollut päivittäin tekemisissä äidinkielensä kanssa. Kiinnostavaa kirjailijan biografia huomioon ottaen on, että hän valitsi esikoisromaaninsa aiheeksi venäläisyyden Suomessa.

Olen myös aloittanut Eino Salakan Valamosta viehkatielle (1986), hyvin perinteisen Karjala-muistelman Valamon saaren evakoista, maallikoista ja munkeista, heidän ensimmäisistä kuukausistaan Suomen puolella. Dialogit ilahduttavat, karjalan kieli on romaanissa rikasta. Muuten kuvaus taitaa olla liian arkista makuuni. Saan kirjan loppuun vain, jos joku Valamon-reissu ilmaantuu eteen.

Äitini peruja on Laila Hietamiehen Valkeat yöt (1991). Hietamies on kuulunut vielä tunkkaisempaan kategoriaan mielessäni kuin Hotakainen. Nyt tosin täytyy sanoa, että kyseinen romaani pitää sisällään niin kiinnostavaa historiaa Neuvostoliiton alkuajoista (esim. Solovetsin saaren vankien kohtaloista), että todennäköisesti luen kirjan loppuun asti. Pidin myös kirjan Hylätyt talot, autiot pihat-filmatisoinnista. Hietamiehen kerronta vanhoista ajoista ei ole niin kitschistä ja ennalta-arvattavaa kuin esim. Kaari Utrion historialliset romaanit. Niissä on enemmän arkisia kohtaamisia, vähemmän intohimon huipulla revennyttä dalmatika-kangasta. Toivon silti, ettei tästä tule pakkomiellettä. Jos joku ei tule katsomaan perään, kohta nimittäin siirryn Kalle Päätalo-osastolle.

Uusin kirjalöytöni on Juha Ruusuvuoren Stallari (2009). Tässä sovjet-kitsch matkaa Tampereelle, yliopiston alakuppilan nuhjuisiin, tupakansavuisiin pöytiin. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä äärimmäisen huolellisesti kirjoitetulta. Vaikka stallareiden kohtalo ei olisi sydämenasia, Ruusuvuoren vauhdikkaaseen kerrontaan jää helposti koukkuun. Satun itse olemaan tamperelainen (myöhäsyntyinen, emigroitunut) yhteiskuntatieteilijä ja ymmärrän helposti myös romaanin sisäpiirin huumorin. Romaani on rakennettu keskeisten taistolaislaulujen säkeiden ympärille; jokainen luku avaa yhtä laulua. En ole vielä lukenut yhtään arvostelua kirjasta. Voisin jopa kuvitella kirjoittavani sellaisen.

Poistokirjoista

Tänä kesänä olen hengaillut erityisesti Hervannan ja Kaukajärven lähiöiden kirjastoissa. Hervannan kirjastossa poistokirjat maksavat 50 centtiä, Kaukajärvellä kokonaisen euron. Lisäksi kirjastojen auloissa on nykyään asiakkaiden kierrätyskori, josta usein tekee parempia löytöjä kuin poistomyyntikärryistä.

Jos muovitus ja rumat leimat eivät häiritse bibliofiiliä, poistokirjat kannattavat enemmän kuin kirja-alet. Poistokärryistä löytää ainakin klassikkojen saralta laadukkaampaa kamaa kuin esim. Kirjatorilta, joka keskittyy vain uusimpaan jämäkirjallisuuteen. Minulla ei tule läheskään niin paha mieli kirjailijoiden puolesta hankkiessani kirjastojen jämiä kuin kirjakaupassa. Kirjaston poistokirja on todennäköisesti elänyt rikkaamman elämän kuin se Kirjatorin kahden euron epätoivoinen yritys, johon kukaan ei ole koskenut ja joka ei luultavasti kelpaisi kenellekään ilmaiseksikaan. En olisi kirjailijana surullinen, jos teokseni päätyisivät poistokärryyn. Mutta jos se olisi vuoden päästä julkaisusta Kirjatorin kahden euron laarissa, silloin itkisin katkerasti.

Vain kerran olin tänä kesänä pahoillani Hervannassa, kun he olivat päättäneet realisoida puolet runohyllystä. Runokirjoja mahtuu yhteen kärrylliseen satoja tai tuhansia. Minulle runokirjat ovat jotenkin pyhiä. Kaiken muun saisi dumpata paitsi ei runoja. Muutamaa viikkoa myöhemmin tosin huomasin, että melkein kaikki runokirjat olivat löytäneet uuden kodin.

Poisto-ja ilmaiskirjojen hamstraamisen ainoa haittapuoli on kämpän muuttuminen museoksi. Onnistuin keväällä muuttaessani roudaamaan yli puolet kirjoistani yliopiston työhuoneelle, kotiin jätin vain ne teokset, joilla ei ole mitään tekemistä tutkimusteni kanssa. Pari kuukautta täällä näyttikin väljältä ja inhimilliseltä. Nyt kirjoja on taas kaikkialla.

Kesän parhaita poistokirjalöytöjä ovat olleet mm. Walter Benjamin-suomennokset, Chinua Acheben kootut, hieman vanhenneet matkaoppaat paikoista, joihin olen menossa. Esim. ensimmäinen versio Pietarin sankarimatkailijan oppaasta auttoi kovasti, vaikka baareja ja kauppoja ei enää voinutkaan paikantaa niillä ohjeilla. Paljon japanilaista ja kiinalaista kirjallisuutta on löytynyt myös. Paras hankkimani kotimainen romaani, jonka olen jo lukenut ja jonka muistan tämän kesän kirjoistani parhaiten, on Anita Konkan Johanneksen tunnustukset.

Miksi en sitten lainaa kirjoja? Koska en muista palauttaa niitä. Joudun maksamaan enemmän sakkoja kuin mitä olen koskaan tuhlannut poistokirjoihin.

First time in St.Petersburg

We were not even supposed to visit St.Petersburg this year, but circumstances brought us there. We were thinking of returning from Petrozavodsk by the same bus that took us there, but the seats were fully booked. So the great Karelian round trip happened, and we dragged our bones to the only Metropolis in this region.
The visit was definitely worthwhile.

I am crazy about Karelia, and in my geopolitical imagination, the rest of Russia still remains under persistent clouds. In the 70s my parents took a tourist trip to Leningrad and brought a balalaika, some nice porcelain, matryoskha dolls etc. When the Soviet Union collapsed, it was not popular in my circle of friends to travel across the border at all. There didn't seem to be a reason. I only visited Tallinn for the first time in 2005. After that, there have been too many cruises. And now, in 2009, St. Petersburg. Now I'm already dreaming about the next trip. This time, I hardly saw anything. I would give it a week at least.

Getting train tickets from Petrozavodsk to St.Petersburg was not so easy at last minute. There are only two-three trains between the cities in a day, and they are often fully booked in the summer months. We got second class tickets on a night train from Murmansk to St.Petersburg. Upon entering the train, I wished I had been travelling to Murmansk instead. Or Archangelsk.

Surprisingly, the second class ticket included dinner, tea service and a package of travel necessities, like slippers, soap, toothbrush and paste, shoe polish etc. Tea was served in old-fashioned chai glasses from a samovar. (I want these at home. Iittala has pretty ones, called Tsaikka. Very Russian style, but they're bloody expensive.) First, it seemed that the kids might not fall asleep at all, as the train was shaking quite robustly. I could not recognize the places on the way, apart from Lotinanpelto. Throughout the trip I was carrying a heavy Karelia guidebook by Markus Lehtipuu. The attitude of the book was annoying, but it helped me recognize some sites around Petrozavodsk. Next time, I will take with me some books published by SKS (Finnish Literature Association). I wonder if we rode through the cradle of Vepsä culture? In the darkness of the night, one could not see much. I think I slept for 3 hours, too.

We were in St. Peterburg with all our things at 5 AM, and our hostel room would not be available before noon. Some breakfast was had in several cafés. Bookshops also opened early. Luckily, the hostel was so conveniently located (just behind the Hermitage) that we could visit all key sights by foot. I particularly liked the Kazan Cathedral, which used to be the museum for atheism in the Soviet times. It looked like people popped in the cathedral in their lunch breaks just to kiss their special icon.

Nevski Prospekt can be overwhelming for the provincial mind. I was suprised to discover how white it was. One did see Russian Asian faces, some Chinese and Japanese tourists, but just once in two days did I see an African man with a Russian woman holding hands. In other words, our everyday reality in Tampere is far more multicultural - and ordinary - than in the Metropolis.

The kids were overjoyed to have dinner at Kentucky Fried Chicken. I have now been to KFC in Jamaica, Iceland and Russia, and I must say I liked the Russian KFC best. I saw some extremely hip young people there, with haircuts that we can't dream about in Finland. This particular phenomenon of globalization has not yet arrived to Finland. I was also looking for Starbucks, but couldn't find it yet.

An evening boat cruise on the Neva was magical. The second day went almost totally to queuing in the Hermitage. I enjoyed visiting a supermarket close to Finland station more than Hermitage, because it was the only occasion in the two days to see ordinary city-dwellers. I became a fan of Alyenka chocolates, with a baby-babushka face printed in every wrapper. Russian candies have a triple amount of sugar if compared to Finnish ones.

In the train back to Finland, one sees Terijoki, the intense place of Finnish cultural imagination. The place where everyone who was something summered in the 1930s. I want to see Edith Södergran's villa, Raivola. Maybe also Ina and Tito Colliander's Villa Golicke. That's a totally different Karelia from the woods around Petrozavodsk. Nowadays, the filthy rich of St. Petersburg have built their mansions there.

On the waves of Onega

Our second trip to Russia was short, only five days, but eventful nevertheless. We perhaps covered some 1500-2000 kilometres, using different forms of transport, crossing the border at two points.
The border crossing in the Finnish train is not a big deal anymore, but is quite a dramatic performance when crossing by bus or private car. We took a Russian bus and were the only foreigners there; therefore the driver forgot to give us the landing cards, and we created a wonderful jam in Värtsilä-Niirala.
If compared to the northern border crossing point, Vartius, the atmosphere in Värtsilä-Niirala was more relaxed. Two years ago in Vartius we were watching with awe how truck covers were being pierced by huge metal spikes, in order to make sure there were not any illegal immigrants hiding there. Also in Vartius there was a stronger military presence on the Russian side.
The sights from the bus window from the border to Petrozavodsk are breathtaking. One begins to understand better the wartime evacuees' longing, when seeing the landscapes they lost. From the former Finnish side we perhaps saw some villages close to Sortavala or Salmi, and from the parts that were always Russian we saw the region of Prääsä. The regions around Petrozavodsk are called Aunuksen Karjala. In addition to Viena (up north), Aunus Karelia is the area in which there have been recent efforts to revive the Karelian language. Closer to the Finnish border, the languages have already been lost, as most of the speakers moved to Finland during WW2.
In Petrozavodsk, we stayed with friends and socialized. The city's public transport system is interesting: as the tramways and buses are not enough to cover the growing need, there are supplementary microbuses taking people to places. I don't think I could have made sense of the system without the help of Russian-speaking friends. There were no maps, timetables or info desks in sight. The most crammed ride was to the friends' dacha outside the city. The weather was so superb that half of the city was on the move.
I dipped my toes in lake Onega! There is a wartime Finnish song "On the Waves of Onega", which claims the Eastern Karelia as Finnish possession. Finland occupied Petrozavodsk in 1941 and kept the Russian population of the city in concentration camps for three years. The city was renamed as Äänislinna. It's difficult to relate to that history. Luckily, Petrozavodsk is not "colonized" by Finnish companies in the same way as for instance Tallinn is. If one wants to escape some aspects of the late capitalist consumerism in Finland, Russian Karelia is the closest destination for tourists seeking alternatives. There are clubs, pubs and cafés in Petrozavodsk, perhaps exceeding the expectations of the provincial Finn, but the urge to do shopping just doesn't happen. That's a great relief.
Petrozavodsk's suburbs may look scary from the outset. The buildings are mainly 1970s Soviet concrete, some unnecessarily massive, considering that there is enough wilderness around the city to expand it as far as one wishes. If there was more money to paint and renovate, the suburbs would not differ dramatically from Finnish suburbs. I found the everyday life (at least during daytime) however more peaceful in suburban Petrozavodsk than in suburban Tampere. Heavy alcoholism surely is a fact in both places, but in Petrozavodsk the drinkers kept more to themselves. On this Russian trip (if compared to the first one in Viena), there were no incidents with strangers. In Vienan Karjala, there were more Finnish tourists in groups, whose economic potential had been discovered. Likewise, every time one goes to Tampere city centre, there is an incident with a stranger (local or foreigner) wanting something from you. In Petrozavodsk, and also in St.Petersburg, we could breathe more freely in the urban space. That was a pleasant surprise!
Not forgetting, my lungs felt the freshness of air in the centre of Petrozavodsk. Superb freshness, even in the hot late summer weather. Maybe it was the magic of lake Onega.
This time, I had no time to explore the history of Finns in Petrozavodsk, but next time I will follow the footsteps of the Finnish and Finnish-Canadian Reds. The best book I've read about the city was by Finnish-Canadian Mayme Sevander, "They Took My Father". Heavy reading, but realistic and wise. Sevander writes about the changing decades, also about the opening of relations with Europe and America during glasnost.
I do not know Russian Karelian authors living and working there. Arvi Perttu (born there, now living in Finland) has an interesting blog, Maahanmuuttaja ja muita rooleja, which has many entries about Petrozavodsk. I'd be thrilled to know more especially about the literary scene in the city.
PS: Will try to post a second entry on St. Petersburg.